Minusta tuntuu lähes joka päivä siltä, että en millään jaksa. En ole depressiossa enkä itsetuhoinen, mutta arki vain tuntuu ylittävän käsittämis-/muistikykyni kokonaan. Ohessa lista pakollisista asioista, joita on mahdotonta jaksaa muistaa/tehdä/yrittää.
1. LAPSEN ASIAT
- WILMA-VIESTIEN JA ESKARISTA TULEVIEN SÄHKÖPOSTIEN SEURAAMINEN
Missä pirun vaiheessa koulusta on tullut tällaista!? Kun minä olin 6-7-vee, ei ollut mitään eskareita (ainakaan pakollisia) saatikka mitään järkyttävää viestitulvaa, joista suurin osa vaatii vanhemmalta jotain muistamista. "Muistetaan eväät torstaina", "Muistetaan jumppavermeet tiistaina", "Muistetaan pastilli-/retkirahat perjantaihin mennessä", "Muistetaan, ettei synttäreillä ole herkkuja!"
Tunnustus: EI MUUTEN SAATANA MUISTETA!! HYVÄ KUN MUISTAN TUODA SEN KAKARAN OIKEAAN AIKAAN OIKEAAN PAIKKAAN!! Ja mitä helvettiä! Miksei synttärinä saa syödä herkkua!?
- LAPSEN HARRASTUS
Pakkaus on nyt vonkunut vuoden verran, että hänen pitää päästä HARRASTAMAAN. Aivan sama mitä, mutta harrastaa täytyy. Välistä pitää päästä balettiin, välistä ratsastamaan, välistä sirkuskouluun ja välistä jalkapalloon. Kaikki kaverit kuulemma harrastavat.
Kyllä en minä mitään penskana harrastanut! Paitsi hiihtämistä ja luistelua koko talven joka päivä! Eikä maksanut mitään!
Tunnustus: Meidän penska ei edelleenkään harrasta säännöllisesti MITÄÄN kotinsa ulkopuolella. Vaikka olen tuskastumiseen asti plärännyt netistä aikatauluja ja harrastusmahdollisuuksia, en vain muista ilmoittautumisaikoja tai ylipäänsä tutustumistuntien ajankohtaa.
- TABLETIN KÄYTÖN RAJOITTAMINEN
Miten tätäkin pitäisi osata rajoittaa, häh!? Sen vielä tajuan, että ei ole hyvä, että mukula tuijottaa Netflixiä koko illan tai pelaa jotain älytöntä "Tapetaan ne kaikki"-peliä, mutta kun meillä ipana ottaa tabletilla valokuvia ja tekee itse videoita. Ovatko nekin pannaan julistettavia toimintoja?!
Tunnustus: Minulla ei ole hajuakaan, mikä on Pakkauksen tabletinkäytön maksimiaika. Minä kyllä rajoitan käyttöä, mutta täysin mielivaltaisesti. Se riippuu päivästä ja siitä, missä vaiheessa huomaan, että My Little Pony tai Power Rangers on pauhannut kohtuu pitkän aikaa. Eli jonain päivänä emäntä saattaa aivan hyvin käyttää tablettia 2,5 h (sis. valokuvauksen ja videoinnin) ja joinain päivinä 1/2 h. KAMOON, EIHÄN SE VIELÄ KELLOSTA MITÄÄN YMMÄRRÄ!
2. PERHEEN YHTEISET ASIAT
- LAPSEN PARASTA AJATELLEN ITSE TEHTY RUOKA
Miksi tästäkin on tehty syyllistämisen aihe? Kun kerrankin eletään aikaa, jolloin kaupat pullistelevat terveellisiä ja huolella valmistettuja puolivalmisteita ja eineksiä, on hirrrrveeeeen trendikästä ja OIKEIN ellei suorastaan PAKOLLISTA laittaa joka päivä itsetehtyä terveellistä ja rasvatonta ekolähiterveysruokaa.
Tunnustus: Tein maanantaina kurpitsa-porkkanakeittoa,ja lusikoin sen väkisin Pakkauksen kitaan, kun olin sen perkele itse tehnyt. Tämän kokemuksen jälkeen palasin kiireen vilkkaa takaisin Kokkikartanon lohikiusaukseen ja Saarioisten makaronilaatikkoon. En minä JAKSA alkaa kokata sen jälkeen, kun olen ollut liikenteessä klo 6:50 lähtien aina klo 17 saakka. Pipertäkööt jaksavammat luomuruokaansa.
- ROSKISTEN VIENTI ULOS
Asun vanhassa kerrostalossa, enkä käsitä, mitä vikaa vanhoissa kunnon jätekuiluissa oli. Nyt niitä pussukoita pitää retuuttaa ulos, ja sitten siellä ulkona pönöttää rivi itsetyytyväisen näköisiä muovilaareja, joihin saa laittaa vain tietyntyyppistä jätettä.
On Kaatopaikkajäte, Biojäte, Kartonkijäte, Paperijäte, Ongelmajäte ja mitä muuta liekään.
Tunnustus: Tällään kaiken mahdollisen kaatopaikkajätteeseen (kerran myös rikkinäisen hehkulampun) ja toivon, ettei kukaan naapureista näe. Alan lajitella heti, kun joku tulee asentamaan minulle huippuhelpon lajittelusysteemin keittiön kaappiin ja hakee kaiken sen paskan myös pois.
- PULLOJEN VIENTI KAUPPAAN
Miten tämäkin voi olla niin vaikeaa!? Silloin kun asuin yksin, oli päivänselvää, että roudaan ne pari Cokis-pulloani kauppaan saman tein. Saahan pulloista sentään RAHAAkin. Nyt pulloja kerääntyy sitä vauhtia, että niille tarkoitettu säilytystila on täynnä viikossa, eikä meillä edes paljon juoda limsaa! Kaljaako minä sitten lipitän? Ei aavistustakaan!
Tunnustus: Viikkojen jälkeen rahtasin tänään neljä kassillista tyhjiä pulloja Volvooni. Töihin ajaessa kuulin iloisen kilinän ja muovipullon pompahtelua, kun kassit tyhjenivät takapenkille. Voi olla, että se sama romukasa makaa autossa maailman tappiin asti tai kunnes vaihdan autoa.
3. OMAT ASIAT
- VAATTEIDEN VAIHTO
Kyllä, minä en jaksa juuri vaihtaa vaatteitani. Ei vain energia riitä asukokonaisuuksien mietintään, vaikka mikä olisi. Pesen ja pidän samoja farkkuja ja paria paitaa, kunnes vuodenaika vaihtuu.
Tunnustus: En ole pessyt farkkujani kuukauteen ja ne ovat yhä päälläni. Eikä minulla ole alkkareita, koska en jaksa kaivaa niitä esille. (Pakkaukselle sentään kävin ostamassa lisää vaatteita, kun en löytänyt vanhoja. Joko ne ovat a) pyykkikorissa, b) isän luona, c) kadonneet pyykkikoneeseen. Who cares.)
- TUKAN KAMPAAMINEN JA LEIKKAUTTAMINEN
Olen kasvattanut tukkaani nyt 2 vuotta, enkä ole käynyt kertaakaan kampaajalla. Tukka on suurimman osan aikaa sidottuna nutturalle tai letille. Joskus nousen sängystä sama lettikampaus päässä kuin edellispäivänä ja jatkan matkaa kuin mitään ei tarvitsisi tehdä/tarkistaa peilistä.
Tunnustus: Olen kammannut tukkani viimeksi varmaan kaksi viikkoa sitten. Eikä aikomustakaan käydä kampaajalla. Liian monimutkaista organisoida.
perjantai 23. syyskuuta 2016
torstai 22. syyskuuta 2016
Sadan kilon keijukainen
Olen taas todennut, että olen saavuttanut siinä määrin sopivan läskisen tilan (100 kg rikki!!), että olisi aika taas vähän skarpata. Vuoden verran vaivannut mystinen suolistotulehdus on viimein antanut periksi kortisonille, eikä minun enää tarvitse juosta ripuloimaan kesken palaverien tai yöunien. Hurraa.
Olen tietysti tässä itseäni vuoden verran makuuttaessani myös antanut periksi tupakanhimolle. Kun kävin tässä äskettäin kessuttelemassa päivän viidennen tupakan (viimeisen tälle päivälle, lupaan pyhästi), yritin istua naisellisesti sääri toisen päällä. Ei muuten onnistunut. Reidet ovat niin ihanan rehevät, että ne eivät vain mahdu päällekkäin - ei vaikka niitä sitten sitoisi jeesusteipillä kiinni toisiinsa.
Niinpä istun penkillä jalat ojennettuna suoriksi ja yritän katsoa, ettei kitsahtanut kotimekko kuroudu liian ylös ja paljasta sitä tosiasiaa, että suihkun jälkeen en todellakaan viitsi pukea heti (kireitä) alkkareita päälle.
Koska siis olen kyllästynyt a) makaamaan tupakkapenkillä, b) puuskuttamaan kolmen rappusen jälkeen ja c) yhä isompiin ja aina vain kireisiin farkkuihin/hameisiin/paitoihin/alkkareihin, olen päättänyt alkaa reippailla.
Pakkauksen takia tein ennen sairastumistani järkiostoksen vailla vertaa. Ostin juoksumaton.
Nyt se on pölyttynyt nurkissa vuoden verran ilman, että sitä olisi edes kokeiltu kertaakaan.
No nyt on! Olen viikon sisään puuskuttanut matolla kolme kertaa ja yhteensä 12 kilometriä, joista juostuja on noin puolet. Okei, ei kovin suuri saavutus, mutta kyllä se pelkän sohvalla makaamisen peittoaa.
Juoksumatossa on se erinomainen piirre, että liikkua voi ihan kotonaan ilman, että tarvitsee miettiä, mihin sen mukelon siksi aikaa työntää.
Okei, Pakkaus osaa jo pyöräillä, mutta hänen kestävyytensä on hyvin ailahtelevaa. Jonain päivänä penska polkisi vaikka kuuhun, mutta toisinaan riittää puoli kilometria, kun alkaa valitus ja pysähtely tyyliin "Äiti mä en jaksa", "Äiti mä haluun kävelyttää", "Äiti KATO IHANIA SORSIA!", "ÄITI KATO LOKKI!", "ÄITI KATO KELTAINEN PUU!" ja niin edelleen.
On paljon helpompaa meille molemmille antaa emännnän touhuta, mitä haluaa silloin kun minä kuntoilen. Kuten tänään.
Kun minä juoksin ja hikoilin, pikkuämmä maalasi kasvoväreillä naamansa pelottavan klovnimaiseksi, koska halusi olla (kaunis) Tähkäpää, jota oikeasti olisi pelästynyt raivohullu Cujokin ja tälläsi itsensä prinsessavarusteisiin. Minun tarvitsi vain kehua upeaa meikkiä ja tarkentaa monta kertaa, että kynsilakkaa ei voi syödä. Viimeksi mainitun kyseenalaistaminen tyyliin "MUTTA MIKSEI SITÄ VOI SYÖDÄ?", on tietysti vähän turhauttavaa kesken treenin, varsinkin kun selitykseksi ei tunnu kelpaavan, että kynsilakka on myrkyllistä ja maistuu pahalle. Ehkä pitäisi vaan antaa ipanan kulauttaa pullosta huikat.
Kun meikit, fiinit mekot ja kynnet olivat kunnossa, tuli Pakkaus katsomaan juoksumatolla kituvaa äitiään.
Koska en TODELLAKAAN kotona rupea ahtautumaan liian pieniin urheilureleisiin, ähkin siinä sitten pelkissä pikkareissa ja lenkkareissa. Penskan ilme oli äärettömän riemastunut, kun hän katsoi minua muutaman sekunnin ja sitten: "ÄITIIII, SUN MAHA HÖLSKYY, HAHAHAHAHAHAAAA!!"
Tosi hauskaa. Meinasin sanoa, että "Mee kuule itte kattoon naamaas ja syö sitä kynsilakkaa. Ja ai niin. Et muuten oo mikään prinsessa." Saatana.
Olen tietysti tässä itseäni vuoden verran makuuttaessani myös antanut periksi tupakanhimolle. Kun kävin tässä äskettäin kessuttelemassa päivän viidennen tupakan (viimeisen tälle päivälle, lupaan pyhästi), yritin istua naisellisesti sääri toisen päällä. Ei muuten onnistunut. Reidet ovat niin ihanan rehevät, että ne eivät vain mahdu päällekkäin - ei vaikka niitä sitten sitoisi jeesusteipillä kiinni toisiinsa.
Niinpä istun penkillä jalat ojennettuna suoriksi ja yritän katsoa, ettei kitsahtanut kotimekko kuroudu liian ylös ja paljasta sitä tosiasiaa, että suihkun jälkeen en todellakaan viitsi pukea heti (kireitä) alkkareita päälle.
Koska siis olen kyllästynyt a) makaamaan tupakkapenkillä, b) puuskuttamaan kolmen rappusen jälkeen ja c) yhä isompiin ja aina vain kireisiin farkkuihin/hameisiin/paitoihin/alkkareihin, olen päättänyt alkaa reippailla.
Pakkauksen takia tein ennen sairastumistani järkiostoksen vailla vertaa. Ostin juoksumaton.
Nyt se on pölyttynyt nurkissa vuoden verran ilman, että sitä olisi edes kokeiltu kertaakaan.
No nyt on! Olen viikon sisään puuskuttanut matolla kolme kertaa ja yhteensä 12 kilometriä, joista juostuja on noin puolet. Okei, ei kovin suuri saavutus, mutta kyllä se pelkän sohvalla makaamisen peittoaa.
Juoksumatossa on se erinomainen piirre, että liikkua voi ihan kotonaan ilman, että tarvitsee miettiä, mihin sen mukelon siksi aikaa työntää.
Okei, Pakkaus osaa jo pyöräillä, mutta hänen kestävyytensä on hyvin ailahtelevaa. Jonain päivänä penska polkisi vaikka kuuhun, mutta toisinaan riittää puoli kilometria, kun alkaa valitus ja pysähtely tyyliin "Äiti mä en jaksa", "Äiti mä haluun kävelyttää", "Äiti KATO IHANIA SORSIA!", "ÄITI KATO LOKKI!", "ÄITI KATO KELTAINEN PUU!" ja niin edelleen.
On paljon helpompaa meille molemmille antaa emännnän touhuta, mitä haluaa silloin kun minä kuntoilen. Kuten tänään.
Kun minä juoksin ja hikoilin, pikkuämmä maalasi kasvoväreillä naamansa pelottavan klovnimaiseksi, koska halusi olla (kaunis) Tähkäpää, jota oikeasti olisi pelästynyt raivohullu Cujokin ja tälläsi itsensä prinsessavarusteisiin. Minun tarvitsi vain kehua upeaa meikkiä ja tarkentaa monta kertaa, että kynsilakkaa ei voi syödä. Viimeksi mainitun kyseenalaistaminen tyyliin "MUTTA MIKSEI SITÄ VOI SYÖDÄ?", on tietysti vähän turhauttavaa kesken treenin, varsinkin kun selitykseksi ei tunnu kelpaavan, että kynsilakka on myrkyllistä ja maistuu pahalle. Ehkä pitäisi vaan antaa ipanan kulauttaa pullosta huikat.
Kun meikit, fiinit mekot ja kynnet olivat kunnossa, tuli Pakkaus katsomaan juoksumatolla kituvaa äitiään.
Koska en TODELLAKAAN kotona rupea ahtautumaan liian pieniin urheilureleisiin, ähkin siinä sitten pelkissä pikkareissa ja lenkkareissa. Penskan ilme oli äärettömän riemastunut, kun hän katsoi minua muutaman sekunnin ja sitten: "ÄITIIII, SUN MAHA HÖLSKYY, HAHAHAHAHAHAAAA!!"
Tosi hauskaa. Meinasin sanoa, että "Mee kuule itte kattoon naamaas ja syö sitä kynsilakkaa. Ja ai niin. Et muuten oo mikään prinsessa." Saatana.
maanantai 19. syyskuuta 2016
Mahdollinen emämunaus ts. pakollinen harrastus
En ole koskaan ollut kauhean hyvä harrastamaan mitään pitkäaikaisesti (paitsi lukemista, mutta sitä ei lasketa, koska sitä voi tehdä sohvalla makoillen). Saatan esim. hölkätä intohimoisesti kaksi vuotta, mutta sitten jättää koko homman, kun tulee vähän vaativampi elämänvaihe - tai iskee vain laiskuus. Sama homma maalaamisen ja sisustamisen (ja jos tarkemmin ajattelee niin jopa parisuhteen) kanssa. Jonkin aikaa olen kuin huumassa ja ajattelen, että "Tätähän minun on pitänyt koko elämäni tekemäni!" - kunnes totean, että "Höpsis, ei vaisinkaan!"
Ainoa pysyvä asia, josta olen selviytynyt, on lapsenkasvatus. Tai siis "selviytynyt ja selviytynyt", mutta kuitenkin niin, että Pakkaus nyt ei ainakaan revi kärpäsiltä siipiä ja sytyttele tulipaloja kuten aloittelevat sarjamurhaajat tai pomota minua miten sattuu.
Tosin täytyy todeta, että lapsen kasvatusta tuskin pystyy rinnastamaan harrastukseen. Joten sitä ei siis lasketa.
Nyt olen kuitenkin tekemässä valinnan, joka tulee määrittelemään elämääni mahdollisesti jopa 20 vuotta. Ja ei, kyseessä ei ole asuntolaina, koska siitähän kyllä pääsee eroon, kun vaan myy kämpän (=tehty jo monta kertaa). Ei - olen hankkimassa lemmikkejä, jumalauta MONIKOSSA!
Jotta ymmärtäisitte, miten tällaiseen hullutukseen on päädytty, teidän täytyy muistaa, että Pakkaus on ainoa lapsi ja jo kaksi vuotta hän on vinkunut/vaatinut/itkenyt "pikkusiskon" perään. Koska sellaista ei nyt kerta kaikkiaan ole tulossa, ajattelin helpottaa tenavan hoivatarpeita ja hankkia kaksi (KAKSI) kissaa.
Tietysti olen haaveillut aika ajoin itsekin lemmikistä, mutta en ole koskaan vielä viitsinyt toteuttaa ajatusta, koska olen reissannut aika usein ulkomailla ja siten pitäisi aina keksiä se hoitaja. Nyt kuitenkin minuun iski heikkona hetkenä ajatus pienistä kissanpoikasista (tuituituitui) ja Pakkauksen riemusta karvaisten kamujen kanssa ("HAHAHAHA, ÄITI KATOKATOKATOKATO, NY SE HYPPÄÄ, NY SE SYÖ, NY SE NUKKUU, NY SE JUOKSEE, KATO SE JUOKSEE!!!!").
Ja koska arvoisat kissatietäjät tiesivät, että kissoja kerta kaikkiaan KANNATTAA ottaa vähintään (?) kaksi, koska silloin niillä on seuraa toisistaan eivätkä ne tuhoa yksinäisyyttään koko kämppää ja koska ne muutoinkin voivat kahdestaan paljon paremmin yms. yms. yms., varasin siis kaksi mustaa maatiaismirriä.
Nyt sitten Pakkaus on täysin sekaisin ja kysyy puolen tunnin välein, milloin ne katit ovat tulossa (= viikon päästä). Minä taas olen sekaisin siitä tavaramäärästä, joka minun on täytynyt kaapia kasaan. On kissanhiekkaa, palloja, erilaisia ruokia, vessa, kuljetuskoppa, raapimispuu ja herra tietää mitä kaikkea muuta, eikä aavistustakaan siitä, mihin minä kaiken sen helvetin kaman varastoin/laitan esille. Lisäksi myös Hämeessä sijaitsevat kissojen omistajat ovat sekaisin, kun olen soittanut varmasti kymmenittäin puheluita sinne sun tänne kunnes tajusin, että ihan viiden kilsan päässä on eläinhoitola, josta saimme juuri sellaiset kissat kuin ajattelimme (sisko ja sen veli).Ja tietysti olemme Pakkauksen kanssa myös kollektiivisesti sekaisin, koska emme saa päätettyä kissojen nimiä.
Viikon päästä alkaa siis varsinainen koitos. Katsotaan saanko pidettyä eläimet hengissä ja kodin siinä kunnossa, ettei se näytä ydinpommin räjähtämispisteeltä.
Vaikka mitäpä katsomista tuossa on: katit pysyvät kyllä tod.näk. elossa, mutta kämppä räjähtää 99,9% varmuudella uusiin ulottuvuuksiin, Vaikka uuden imurinkin (hyh saatana!) menin jo ostamaan - vanha oli niin paska, että se veti kärsäänsä pelkän herneen joka kerta, kun sitä yritettiin saada imemään edes karkeimmat muruset lattialta.
Jos jollakulla on hyviä neuvoja helpottamaan kissaperheen elämää, niitä otetaan vastaan!
T. Itsensä todennäköisesti yliarvioinut emäntä
Ainoa pysyvä asia, josta olen selviytynyt, on lapsenkasvatus. Tai siis "selviytynyt ja selviytynyt", mutta kuitenkin niin, että Pakkaus nyt ei ainakaan revi kärpäsiltä siipiä ja sytyttele tulipaloja kuten aloittelevat sarjamurhaajat tai pomota minua miten sattuu.
Tosin täytyy todeta, että lapsen kasvatusta tuskin pystyy rinnastamaan harrastukseen. Joten sitä ei siis lasketa.
Nyt olen kuitenkin tekemässä valinnan, joka tulee määrittelemään elämääni mahdollisesti jopa 20 vuotta. Ja ei, kyseessä ei ole asuntolaina, koska siitähän kyllä pääsee eroon, kun vaan myy kämpän (=tehty jo monta kertaa). Ei - olen hankkimassa lemmikkejä, jumalauta MONIKOSSA!
Jotta ymmärtäisitte, miten tällaiseen hullutukseen on päädytty, teidän täytyy muistaa, että Pakkaus on ainoa lapsi ja jo kaksi vuotta hän on vinkunut/vaatinut/itkenyt "pikkusiskon" perään. Koska sellaista ei nyt kerta kaikkiaan ole tulossa, ajattelin helpottaa tenavan hoivatarpeita ja hankkia kaksi (KAKSI) kissaa.
Tietysti olen haaveillut aika ajoin itsekin lemmikistä, mutta en ole koskaan vielä viitsinyt toteuttaa ajatusta, koska olen reissannut aika usein ulkomailla ja siten pitäisi aina keksiä se hoitaja. Nyt kuitenkin minuun iski heikkona hetkenä ajatus pienistä kissanpoikasista (tuituituitui) ja Pakkauksen riemusta karvaisten kamujen kanssa ("HAHAHAHA, ÄITI KATOKATOKATOKATO, NY SE HYPPÄÄ, NY SE SYÖ, NY SE NUKKUU, NY SE JUOKSEE, KATO SE JUOKSEE!!!!").
Ja koska arvoisat kissatietäjät tiesivät, että kissoja kerta kaikkiaan KANNATTAA ottaa vähintään (?) kaksi, koska silloin niillä on seuraa toisistaan eivätkä ne tuhoa yksinäisyyttään koko kämppää ja koska ne muutoinkin voivat kahdestaan paljon paremmin yms. yms. yms., varasin siis kaksi mustaa maatiaismirriä.
Nyt sitten Pakkaus on täysin sekaisin ja kysyy puolen tunnin välein, milloin ne katit ovat tulossa (= viikon päästä). Minä taas olen sekaisin siitä tavaramäärästä, joka minun on täytynyt kaapia kasaan. On kissanhiekkaa, palloja, erilaisia ruokia, vessa, kuljetuskoppa, raapimispuu ja herra tietää mitä kaikkea muuta, eikä aavistustakaan siitä, mihin minä kaiken sen helvetin kaman varastoin/laitan esille. Lisäksi myös Hämeessä sijaitsevat kissojen omistajat ovat sekaisin, kun olen soittanut varmasti kymmenittäin puheluita sinne sun tänne kunnes tajusin, että ihan viiden kilsan päässä on eläinhoitola, josta saimme juuri sellaiset kissat kuin ajattelimme (sisko ja sen veli).Ja tietysti olemme Pakkauksen kanssa myös kollektiivisesti sekaisin, koska emme saa päätettyä kissojen nimiä.
Viikon päästä alkaa siis varsinainen koitos. Katsotaan saanko pidettyä eläimet hengissä ja kodin siinä kunnossa, ettei se näytä ydinpommin räjähtämispisteeltä.
Vaikka mitäpä katsomista tuossa on: katit pysyvät kyllä tod.näk. elossa, mutta kämppä räjähtää 99,9% varmuudella uusiin ulottuvuuksiin, Vaikka uuden imurinkin (hyh saatana!) menin jo ostamaan - vanha oli niin paska, että se veti kärsäänsä pelkän herneen joka kerta, kun sitä yritettiin saada imemään edes karkeimmat muruset lattialta.
Jos jollakulla on hyviä neuvoja helpottamaan kissaperheen elämää, niitä otetaan vastaan!
T. Itsensä todennäköisesti yliarvioinut emäntä
torstai 8. syyskuuta 2016
Hei meillä kummittelee!
Viime aikoina hermojani ovat koetelleet muutkin kuin Pakkauksen "Mä en jaksa", "Mua ei huvita" ja "Mä haluuuuuuuun..". Meillä on nimittäin kummitus.
Ihan oikeasti. En ole pehmustetussa huoneessa enkä ole edes ainoa, joka on huomannut jotain kummaa.
Kotonamme Pakkaus on alkanut ärähdellä minulle jatkuvasti siitä, että kiskon hänen pöytälampustaan töpselin seinästä joka kerta kun hän erehtyy huoneestaan muualle. Likka raiska ei vielä ole huomannut, että en yleensä ole koko päivänä edes käynyt hänen huoneessaan saati että olisin intohimoisesti kiskomassa jotain johtoa joka kerta kun hän käy kakalla tai hakee juotavaa.
Lisäksi kutsumaton vieras pyörittelee sälekaihtimia. Sillä on ilmiselvästi vahva näkemys siitä, miten verhoja kulloinkin tulee käyttää. Makkarissa olen jo luovuttanut. Annan verhojen olla tiukasti kiinni, koska muuten ne taas alkavat elää omaa elämäänsä.
Kun olen tutkinut asiaa lähemmin, olen tullut siihen tulokseen, että kyseessä on jonkinlainen poltergeist. Samoja ilmiöitä oli jo edellisessä asunnossa, joten on vähän vaikea uskoa, että osumme kummitustaloon kaksi kertaa peräkkäin ja että kummittelu ilmenisi molemmissa taloissa samalla tavalla - molemmissa asunnoissa kun on ollut sitä saakelin säleverhojen kanssa leikkimistä.
Töpselin kanssa värkkääminen on kyllä uutta. Ehkä se on korvannut ylimääräisen asukkaan aiemmin harrastamaa tuuletusikkunan aukomista (Pakkauksen huoneessa), mikä oli talvipakkasilla todella raivostuttavaa. Kävin JOKA ilta varmistamassa, että ikkuna oli kunnolla kiinni ja siitä huolimatta se aukesi tytön nukkuessa ja sain käydä laittamassa luukun kiinni uudestaan. Ihan kuin kyseessä olisi ollut jokin näytös. Kun tyyppi oli saanut minut häärimään ikkunan kanssa pari kertaa, se jätti homman sikseen aloittaakseen seuraavana iltana uudestaan.
Ja skeptikoille tiedoksi: kaikki asunnossa vierailleet ystäväni voivat todistaa koko raivostuttavan ilmiön. Ei ole mahdollista, että minä tai Pakkaus olisimme haahuilleet tajuttomana tai unissani itse aukomassa ja sulkemassa ikkunoita ja säleverhoja, koska meillä sattuu ja tapahtuu ihan keskellä päivääkin ja tuskinpa me joka vieraan kanssa mihinkään massapsykoosiinkaan vaivumme. En myöskään ole niin hullu, että alkaisin tällaisesta valehtelemaan. Miksi kukaan sellaista edes tekisi?
Varsinkin alussa "kummittelu" tai mitä se sitten onkaan oli todella ahdistavaa. Odotin hermot riekaleina, koska taas ikkuna on auki, säleverhot nostettuna ylös (edellisessä asunnossa makkarin kaihtimet piti olla ylhäällä (!!!???)), väänettynä kiinni tai Pakkaus tulossa kertomaan, miten esineet siirtyvät paikoiltaan (sitä en itse ole todistanut, mutta likka on pariin kertaan tullut asiasta kertomaan), samalla kun minä sain selittää värisevällä äänellä pikku ämmälle, että "Ei tässä mitään", "Muistat väärin" ja "Ehkä se jäi multa auki".
Kiinnostaa kyllä seurata, milloin ipana itse tajuaa asian laidan. Siinä sitä sitten onkin taas äidillä hieman ylimääräistä selitettävää. Kiitti ihan vitusti, kuka/mikä sitten oletkaan.
Nykyisin tosin olen jo melkoisen turtunut koko ilmiöön. Se on vähän sama kuin asunnossa aina rempallaan oleva kaapin ovi tai halkeillut seinä. Ärsyttävä, mutta kuuluu kalustoon jotenkin sillä tavalla, ettei sitä ajattele kuin silloin kun se oikein pistää silmään. Lisäksi olen viime aikoina miettinyt, että "se" saattaa olla ihan asiallinenkin tyyppi. Se töpselin kanssa värkkääminen voi nimittäin olla paloturvallisuuden kannalta ihan hyvä juttu, sillä Pakkauksen pöytälampun kupu on paperista ja kupu vähän vinossa. Itse huomasin asian vasta kun kummittelu lampun kanssa alkoi.
Eli nyt vain odottelemaan, että homma loppuu niin kuin poltergeistin pitäisi - yhtä nopeasti kuin se on alkanutkin. Tosin meillä neiti on vasta 6-vuotias ja räyhähenki tykkää tutkimuksieni mukaan erityisesti murrosikäisistä. Sitä showta sitten odotellessa.
tiistai 30. elokuuta 2016
Perhesuunnittelua
Minun on aika pamahtaa taas paksuksi. Kuulemma.
Pakkauksen mielestä kun on ihan paskaa, kun "kaikkien muiden tai ainaski tosi monien äidit" ovat just saaneet vauvan tai "ainakin niillä on vauva mahassa, niin että mäkin haluun vauvan!"
Olen yrittänyt vakuuttaa, ettei se aina niin herkkua ole olla perheessä, jossa on monta lasta ja varsinkaan, jos se toinen on kuolaava ja paskanhajuinen rääkyjä. Ei toimi. Pakkausta ei kuulemma kakan haju haittaa ja hän voi kuulemma leikittää vauvaa, ettei se itke (Daa-aa).
Sitten olen kertonut, että on aika kivaa olla ainoa lapsi, kun ei tarvitse jakaa mitään ja sitä rataa. Ei toimi. Pakkaus kuulemma mielellään jakaa omat lelunsa vauvan kanssa. Ja hänellähän on niitä vanhoja leluja, joilla hän ei enää muutenkaan leiki.
Kerroin myös, että ikänikin (43) on vähän este, ja että sillä vauvalla pitäisi olla isäkin. Että ettei sitä tosta noin vaan vauvamahaa kasvateta. Ei toimi. Iälleni huiskautetaan kärsimättömästi käsivartta ikään kuin se olisi täysin triviaali pikku yksityiskohta ja Pakkaus viittaa kintaalla myös miehen puuttumiselle. Hän on täysin vannoutunut siitä, että voin halutessani aivan hyvin taluttaa pihalta kenet tahansa ukon meille lapsia tekemään tyyliin "NO HANKITAAN SIT SE MIES!" Penskalla on todennäköisesti mielessä lapsentekoprosessi, jota hän aivan hyvin voisi seurata vierestä samalla kuin minä ja "se mies" pitäisimme toisiamme kädestä ja vaihtaisimme siemeniä koeputkissa tai vastaavissa.
Viimeksi mainitun kohdan esille ottaminen aiheuttaa väistämättä myös sen saman kysymysvyöryn, jota olen vielä toistaiseksi menestyksekkäästi vältellyt: "Miten se siemen menee sinne äidin massuun?!", "Pannaanko se siemen suuhun!?", "Missä se iskän siemen on!?", "Mistä se otetaan!?"
Viimeksi sain Pakkauksen suun tukkoon sillä tosiseikalla, että vauvat tulevat "pempusta". Riemu oli käsittämätön ja huikea. PEMPUSTA!? Sitä ihmetellessä onneksi unohtuivat sitten ne siemenet. Toistaiseksi.
Pahinta kuitenkin on, että tämä säännöllisin väliajoin esille tuotu keskustelunaihe on viime aikoina ottanut mielessäni vähän tuulta alleen. Olen saanut itseni kiinni miettimästä, että voisi kuitenkin olla kivaa saada vielä toinen lapsi. Jepujee, nythän tässä onkin ihan paras aika lapsentekoon! Ilman miestä, puolikuntoisena ja biologisen kellon vedellessä viimeisiään.
Pistetään mokoma hourailu sen biologisen kellon piikkiin. Se varmasti alkaa olla paniikissa eikä tiedä mitä tekee. Onneksi se lakkaa kohta lyömästä kokonaan.
Pakkauksen mielestä kun on ihan paskaa, kun "kaikkien muiden tai ainaski tosi monien äidit" ovat just saaneet vauvan tai "ainakin niillä on vauva mahassa, niin että mäkin haluun vauvan!"
Olen yrittänyt vakuuttaa, ettei se aina niin herkkua ole olla perheessä, jossa on monta lasta ja varsinkaan, jos se toinen on kuolaava ja paskanhajuinen rääkyjä. Ei toimi. Pakkausta ei kuulemma kakan haju haittaa ja hän voi kuulemma leikittää vauvaa, ettei se itke (Daa-aa).
Sitten olen kertonut, että on aika kivaa olla ainoa lapsi, kun ei tarvitse jakaa mitään ja sitä rataa. Ei toimi. Pakkaus kuulemma mielellään jakaa omat lelunsa vauvan kanssa. Ja hänellähän on niitä vanhoja leluja, joilla hän ei enää muutenkaan leiki.
Kerroin myös, että ikänikin (43) on vähän este, ja että sillä vauvalla pitäisi olla isäkin. Että ettei sitä tosta noin vaan vauvamahaa kasvateta. Ei toimi. Iälleni huiskautetaan kärsimättömästi käsivartta ikään kuin se olisi täysin triviaali pikku yksityiskohta ja Pakkaus viittaa kintaalla myös miehen puuttumiselle. Hän on täysin vannoutunut siitä, että voin halutessani aivan hyvin taluttaa pihalta kenet tahansa ukon meille lapsia tekemään tyyliin "NO HANKITAAN SIT SE MIES!" Penskalla on todennäköisesti mielessä lapsentekoprosessi, jota hän aivan hyvin voisi seurata vierestä samalla kuin minä ja "se mies" pitäisimme toisiamme kädestä ja vaihtaisimme siemeniä koeputkissa tai vastaavissa.
Viimeksi mainitun kohdan esille ottaminen aiheuttaa väistämättä myös sen saman kysymysvyöryn, jota olen vielä toistaiseksi menestyksekkäästi vältellyt: "Miten se siemen menee sinne äidin massuun?!", "Pannaanko se siemen suuhun!?", "Missä se iskän siemen on!?", "Mistä se otetaan!?"
Viimeksi sain Pakkauksen suun tukkoon sillä tosiseikalla, että vauvat tulevat "pempusta". Riemu oli käsittämätön ja huikea. PEMPUSTA!? Sitä ihmetellessä onneksi unohtuivat sitten ne siemenet. Toistaiseksi.
Pahinta kuitenkin on, että tämä säännöllisin väliajoin esille tuotu keskustelunaihe on viime aikoina ottanut mielessäni vähän tuulta alleen. Olen saanut itseni kiinni miettimästä, että voisi kuitenkin olla kivaa saada vielä toinen lapsi. Jepujee, nythän tässä onkin ihan paras aika lapsentekoon! Ilman miestä, puolikuntoisena ja biologisen kellon vedellessä viimeisiään.
Pistetään mokoma hourailu sen biologisen kellon piikkiin. Se varmasti alkaa olla paniikissa eikä tiedä mitä tekee. Onneksi se lakkaa kohta lyömästä kokonaan.
keskiviikko 24. elokuuta 2016
Päivän Rubens-ruokavalio
Olen palannut takaisin maatuskamuotoihin enkä syyttä. En liiku yhtään mihinkään, ellei ole pakko (kukaan ei ole pakottanut vielä edes PokemonGO-retkille, luojan kiitos!) ja kahdessa vuodessa olen kerännyt massaa ihan kivasti: aikaisemmin laihduttamani 20 kiloa ja 5 kiloa vielä ekstraa.
Nyt jaan teille kaikille tämän päivän menyyn ja arvion siitä, mitä vielä illalla tulen nauttimaan. Jos vaikka satut miettimään, miten päästä upean rubensmaiseen muotoon!
Aamu:
2 isoa kuppia kahvia
iso kristallipulla
Lounas:
Valtava läjä herrrrkullista ricotta-pinaattilasagnea (á la Sodexho ja huom! Pinaatti = osa päivän vihanneskiintiötä)
EI salaattia (veisi tilaa herrrrkulliselta lasagnelta)
2 lasia vettä
Välipala/päivällinen:
Kaksi kourallista vanhoja ja sitkaita Aarrearkku-karkkeja (Töitä hampaille!)
2 Fazerina-keksiä
1 muki vadelmakeittoa (á la Valio, päivän marjakiintiö!)
Iltapala (arvio):
Banaani (Päivän hedelmä & vihanneskiintiö!!)
2 Domino-keksiä
1 nakki (kuoreton)
2 lasia vettä
Kuten huomaatte, noudatan kiltisti sääntöä, jonka mukaan päivässä pitää olla 4-5 ruokailuhetkeä!
Jos siis haluat uida vastavirtaan, haistattaa Jutta Gustafsbergille paskat ja olla perustamassa uutta hiilaridieettisuuntausta, tsekkaa tämä. Toimii varmasti. Mitä nyt diabetes, sydänkohtaus, hammaskato ja keliakia vähän uhkaavat.
Ps. Arvatkaa mitä laitoin überväsyneenä Pakkaukselle päivälliseksi? Ylitin itseni: löin tiskiin Saarioisten makaronilaatikkoa ketsupilla ja kylkeen kuorin eilisen potun. Eilisen potun! Ja mikä parasta: Pakkaus söi KAIKEN! Että minä olen kingi!
Nyt jaan teille kaikille tämän päivän menyyn ja arvion siitä, mitä vielä illalla tulen nauttimaan. Jos vaikka satut miettimään, miten päästä upean rubensmaiseen muotoon!
Aamu:
2 isoa kuppia kahvia
iso kristallipulla
Lounas:
Valtava läjä herrrrkullista ricotta-pinaattilasagnea (á la Sodexho ja huom! Pinaatti = osa päivän vihanneskiintiötä)
EI salaattia (veisi tilaa herrrrkulliselta lasagnelta)
2 lasia vettä
Välipala/päivällinen:
Kaksi kourallista vanhoja ja sitkaita Aarrearkku-karkkeja (Töitä hampaille!)
2 Fazerina-keksiä
1 muki vadelmakeittoa (á la Valio, päivän marjakiintiö!)
Iltapala (arvio):
Banaani (Päivän hedelmä & vihanneskiintiö!!)
2 Domino-keksiä
1 nakki (kuoreton)
2 lasia vettä
Kuten huomaatte, noudatan kiltisti sääntöä, jonka mukaan päivässä pitää olla 4-5 ruokailuhetkeä!
Jos siis haluat uida vastavirtaan, haistattaa Jutta Gustafsbergille paskat ja olla perustamassa uutta hiilaridieettisuuntausta, tsekkaa tämä. Toimii varmasti. Mitä nyt diabetes, sydänkohtaus, hammaskato ja keliakia vähän uhkaavat.
Ps. Arvatkaa mitä laitoin überväsyneenä Pakkaukselle päivälliseksi? Ylitin itseni: löin tiskiin Saarioisten makaronilaatikkoa ketsupilla ja kylkeen kuorin eilisen potun. Eilisen potun! Ja mikä parasta: Pakkaus söi KAIKEN! Että minä olen kingi!
tiistai 23. elokuuta 2016
Herranjumala että väsyttää
Minussa on jokin kirous. Kun yritän pitää matalaa profiilia ja esim. sairastaa kaikessa rauhassa, on satavarmaa, että juuri silloin joku helvetin urpo (so. konsultti) muistaa minut jostakin käsittämättömästä syystä, kaivaa ylös sohvanpohjalta ja repii hommiin - tällä kertaa oikeisiin hommiiin.
No täytyy sanoa, että en minä valita. Näinä aikoina saa olla kiitollinen, että saa töitä etsimättä, mutta miten se oikein tapahtui?! Käsittämätöntä. Sain vain ensin sähköpostia ja nyt olen tässä. Tehnyt kohta viikon hommia vanhalla alallani.
Miksi sitten suostuin, jos olen edelleen sairaana? Siksi, että olen saanut oireita hyvin kuriin ja vaikka lämpöilenkin vielä, olen 8 kuukauden jälkeen tullut miltei hulluksi jatkuvan kotona olemisen ja hissuttelun jälkeen. Ja tietysti kyse on rahastakin. Kun on pitemmän aikaa sairauspäivärahalla, sitä arvostaa aikalailla säännöllistä kuukausipalkkaa. Jos siis nyt jaksan töissä.
Niinpä herään nyt ennen seiskaa, haahuilen zombiena ympäri kämppää, yritän nähdä peilistä jotain, panna tukkaa kiinni ja vaatetta päälle ja mölytä Pakkausta ylös sängystä.
Kyllä, on viimein tultu aikaan, jolloin me molemmat tykkäämme pötköttää sängyssä niin pitkään kuin mahdollista. On vain kummallisen tuskallista ja jopa ärsyttävää, että Pakkausta pitää maanitella ja komentaa sängystä. Eihän se ole hänen roolinsa! Se on kuusi vuotta ollut minun - MINUN - roolini.
Nyt ei ole puhettakaan, että emäntä nousisi ennen kuutta ja kiskoisi minua tukasta, naamasta ja käsivarresta samalla kun minä haisisin pahalta, kääntäisin muhevaa persustani ja yrittäisin kaivautua sängyn rakenteisiin. Ei todellakaan. Sen sijaan minun on täytynyt ottaa itseäni niskasta kiinni (jumalauta!) ja yrittää olla ihmisiksi ja nousta ihan itse ylös. Minkä jälkeen alkaa se Pakkauksen maanittelu.
Se onkin sitten aivan oma taitolajinsa. Tulee olla kohtuullisen hienovarainen eikä kaakottaa kuin raivopäinen kanalauma, mutta silti pitää olla pitkäjänteinen ja sinnikäs. Puhua kuin pastori sunnuntaiaamun messussa, loppumatta ja sääliä tuntematta, niin että Pakkaus lopulta nousee selvästi ärtyneenä ylös ("JOO JOO!!") ja painelee kuin tuulispää yrmeänä hampaiden pesulle.
Sitten:
"ÄITI SÄ ET TAASKAAN OO MUISTANU OSTAA HAMMAST-A-H-N-A-A!!"
"MÄ H-A-L-U-U-N VIEDÄ SINNE LELUN! EI OO LELUPÄIVÄ! MUTTA SILTI!"
"EI EI EI EI EI EI!!! EN HALUU SITÄ PAITAA! MÄ HALUUN SEN ELSA-PAIDAN!!EL-SA-PAIDAN!!"
"SÄ OOT IHAN TYHMÄ!"
"EI NIITÄ KENKIÄ!!"
"NÄISSÄ KENGISSÄ ON MÖYKKYJÄ SISÄLLÄ!! YHYY!!"
"ÄITI SÄ UNOHDIT MUN REPU-U-U-U-UNNNN!! YHYYHYY!!"
Tämän jälkeen painelen puolijuoksua (aina vähän myöhässä) Volvolle ja olen jo starttaamassa ja kiskomassa itseäni vöihin, kun Pakkaus hyökkää autoon ("ÄITI SÄ MELKEIN LÄHDIT ILMAN MUAAAAAA!!")
Voi olla, että tätä ei kunto kauan kestä. Jos ei kuume nouse niin sitten hajoaa pää. Herranjumala, että väsyttää. Aamulla. Päivällä. Ja nyt illalla.
Ja ei kun huomenna uudestaan.
No täytyy sanoa, että en minä valita. Näinä aikoina saa olla kiitollinen, että saa töitä etsimättä, mutta miten se oikein tapahtui?! Käsittämätöntä. Sain vain ensin sähköpostia ja nyt olen tässä. Tehnyt kohta viikon hommia vanhalla alallani.
Miksi sitten suostuin, jos olen edelleen sairaana? Siksi, että olen saanut oireita hyvin kuriin ja vaikka lämpöilenkin vielä, olen 8 kuukauden jälkeen tullut miltei hulluksi jatkuvan kotona olemisen ja hissuttelun jälkeen. Ja tietysti kyse on rahastakin. Kun on pitemmän aikaa sairauspäivärahalla, sitä arvostaa aikalailla säännöllistä kuukausipalkkaa. Jos siis nyt jaksan töissä.
Niinpä herään nyt ennen seiskaa, haahuilen zombiena ympäri kämppää, yritän nähdä peilistä jotain, panna tukkaa kiinni ja vaatetta päälle ja mölytä Pakkausta ylös sängystä.
Kyllä, on viimein tultu aikaan, jolloin me molemmat tykkäämme pötköttää sängyssä niin pitkään kuin mahdollista. On vain kummallisen tuskallista ja jopa ärsyttävää, että Pakkausta pitää maanitella ja komentaa sängystä. Eihän se ole hänen roolinsa! Se on kuusi vuotta ollut minun - MINUN - roolini.
Nyt ei ole puhettakaan, että emäntä nousisi ennen kuutta ja kiskoisi minua tukasta, naamasta ja käsivarresta samalla kun minä haisisin pahalta, kääntäisin muhevaa persustani ja yrittäisin kaivautua sängyn rakenteisiin. Ei todellakaan. Sen sijaan minun on täytynyt ottaa itseäni niskasta kiinni (jumalauta!) ja yrittää olla ihmisiksi ja nousta ihan itse ylös. Minkä jälkeen alkaa se Pakkauksen maanittelu.
Se onkin sitten aivan oma taitolajinsa. Tulee olla kohtuullisen hienovarainen eikä kaakottaa kuin raivopäinen kanalauma, mutta silti pitää olla pitkäjänteinen ja sinnikäs. Puhua kuin pastori sunnuntaiaamun messussa, loppumatta ja sääliä tuntematta, niin että Pakkaus lopulta nousee selvästi ärtyneenä ylös ("JOO JOO!!") ja painelee kuin tuulispää yrmeänä hampaiden pesulle.
Sitten:
"ÄITI SÄ ET TAASKAAN OO MUISTANU OSTAA HAMMAST-A-H-N-A-A!!"
"MÄ H-A-L-U-U-N VIEDÄ SINNE LELUN! EI OO LELUPÄIVÄ! MUTTA SILTI!"
"EI EI EI EI EI EI!!! EN HALUU SITÄ PAITAA! MÄ HALUUN SEN ELSA-PAIDAN!!EL-SA-PAIDAN!!"
"SÄ OOT IHAN TYHMÄ!"
"EI NIITÄ KENKIÄ!!"
"NÄISSÄ KENGISSÄ ON MÖYKKYJÄ SISÄLLÄ!! YHYY!!"
"ÄITI SÄ UNOHDIT MUN REPU-U-U-U-UNNNN!! YHYYHYY!!"
Tämän jälkeen painelen puolijuoksua (aina vähän myöhässä) Volvolle ja olen jo starttaamassa ja kiskomassa itseäni vöihin, kun Pakkaus hyökkää autoon ("ÄITI SÄ MELKEIN LÄHDIT ILMAN MUAAAAAA!!")
Voi olla, että tätä ei kunto kauan kestä. Jos ei kuume nouse niin sitten hajoaa pää. Herranjumala, että väsyttää. Aamulla. Päivällä. Ja nyt illalla.
Ja ei kun huomenna uudestaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)