Kun äiti vaikenee

Aijettä on ollut taas iki-ihania äiti-tytär-aamuja ja -iltoja, kun Pakkaukseen on iskenyt vaihteeksi suorastaan demoninen rähinätauti. Äsken tulimme iltapäiväkerhosta naama rutussa, kun eskarikaveri ehti esitellä yhden leikkikentän välineen ennen Pakkausta. Jumalavita, oli kuin olisi Etna purkautunut. Raivo repesi helvetinmoisena kiljumisena, hanskalokeron potkimisena ja yleisenä riuhtomisena tyyliin Manaajan Regan. Minä olin tyhmä, kaveri Anna oli tyhmä, apteekki oli tyhmä eli sinne ei lähdetty mukaan ja koti oli myös tyhmä, eikä Pakkaus siksi suostunut tulemaan autosta ennen kuin minä hänet sieltä kohtuullisen ripeästi niskapersotteella kiskoin.

Samanlainen oli aamun koitos. Tyyppi halusi lähteä eskariin pelkissä rikkinäisissä sukkahousuissa ja kun komensin vetämään housut jalkaan, alkoi kauhea mätkätys. Ja sama juttu eilen, jolloin tulin hakemaan "liian aikaisin"(klo 15:45) eskarista ja kun pistin ipanan pesemään pemppunsa, kun oli lirahtanut pissaa housuun. Pakkauksen äkäinen selitys housuun losottamiselle kuului, että "Jos leikki on KESKEN, on paljon h-e-l-p-o-m-p-a-a lirauttaa vähän pissaa housuun kuin mennä veskiin!!!" (Yeah right, tuo onkin tosi hyvä syy housuun kusemiselle. Taidan minäkin kokeilla, ehkäpä jopa uudessa työpaikassa, jossa aloitan ensi viikolla. Ehtii maksimoida ajankäytön.)

Aluksi tein semmoisen alkeellisen virheen, että menin tuon rähinöinnin mukana ja aloin itsekin huutaa ja mesota niin että talo tärisi. Mutta nyt olen keksinyt ärsyttävimmän ja tehokkaimman reagointitavan ikinä: hyytävän hiljaisuuden.

Tokihan minulta edelleen palaa käämi säännöllisin väliajoin, mutta noihin tyhjänpäiväisiin mullisteluihin olen tsempannut itseni niin, että pystyn pitämään turpani kiinni. Yritän kuunnella sitä älämölöä ja jankuttamista ikään kuin itseni ulkopuolelta ja olla vastaamatta yhtään mitenkään. Välillä sisäinen minäni nauraa hekottaa (ei varmaan ihan kypsän aikuinen reaktio), mutta yritän uskollisesti rypistellä kulmiani ja näytellä ylimielisen saavuttamatonta. Kun penska on kymmenennen kerran kiljunut minun olevan "tyhmin äiti maailmassa", alkaa raivo hiipua. Tilalle tulee murjotus, mutta hetken päästä sekin on ollutta ja mennyttä. Kätevää.

Tosin täytyy myöntää, että tämä strategia toimii vain silloin, kun sitä ulinaa ja möykkäämistä on kestänyt kohtuullisen ajan. Jos kesto ylittää kohtuullisen (päiväannosraja vaihtelee päivittäin), alkaa äidistä helposti tuntua siltä, että veri pakkautuu päähän ja jokin suoni repeää. Siinä tapauksessa on ihan jo terveyden kannalta parempi vain luovuttaa ja huutaa takaisin. Saa sen kurinpalautuksen silläkin tavalla: minulla kun on toistaiseksi kovempi ääni ja jonkinnäköinen auktoriteettikin jäljellä.

ps. Olisi kyllä kiva tietää, milloin nämä uhmavaiheet loppuvat, kun muutaman vuoden päästä pukkaa jo murkkuikäkin päälle. Olen alkanut epäillä, että prosessi on jatkuva. Ainakin itseni muistan vielä 18-vuotiaanakin kiljuneen omalle äidilleni...