Apua! Sossun lapsiperheapua!

Olen viimeisen 8 kuukauden aikana joutunut nöyrtymään monta kertaa. Minä kun olen aina ollut luonteeltani aika ylpeää sorttia ja sitä mieltä, että minähän pärjään ja menen vaikka läpi useammankin harmaan kiven.

Olisin siinä sitten varmaan pärjännytkin ja irvistellyt pärjätessä, mutta jokin aiemmin tuntematon ääni takaraivossa alkoi kiljua maalis-huhtikuun korvilla, että nyt riittää. Koska olin sairastanut jo kuukausia aiemmassa mainittujen kriisien ja muutosten lisäksi, ja olo oli sekä henkisesti että fyysisesti loppu, olin päätynyt tietysti jo psykiatriselle sairaanhoitajalle ja itse lanttumaakarillekin.

Siinä sitten kärvistelin ja kävin avautumassa viikottain vitutuksiani ja surujani.

Jonkin ajan kuluttua aloin ajatella, kuinka hienoa Pakkauksesta mahtoi olla kotona, jossa äiti maatui sohvalla apaattisempana kuin jääkaapissa kuukausia nahistunut porkkana. Ja kuinka surkea ämmä olin tyttärellni, kun en jaksanut muuta kuin kaivaa Saarioisten makaronilaatikon jääkaapista mikroon ja lautaselle. Sekä lukea pitkin hampain pakollisen iltasadun.

Lopulta menin tilittämään aiheesta myös sairaanhoitajalle. Kun olin lätinäni lopettanut, kysyi sairaanhoitaja, mitä mieltä olisin lapsiperheen tukipalvelusta. "Siis mistä?!", minä muistan kysyneeni silmät sirrissä epäluulosta, vaikka osasin jo kuvitella mitä minulle tyrkytettiin: jotain saatanan tanttaa, joka tulisi nuuskimaan kotiani ja tekemään lastensuojeluilmoituksia, jos lattialta löytyisi pölypalloja, liikaa My Little Ponyja ja värikyniä.

Sairaanhoitajani ei kuitenkaan ole ollenkaan tyhmimmästä päästä. Hän vakuutti päin nyrpeää naamaani, että ei olisi lainkaan varmaa, saisinko edes ko. palvelua, mutta että tilanteessani se kuitenkin voisi olla mahdollista ja että se työntekijä (tantta!) saattaisi jopa viikata lakanoita tai täyttää tiskikoneen. Luulen, että sairaanhoitaja tiesi tarkalleen, mistä narusta vetää (eihän hän sentään turhaan psykiatrinen sairaanhoitaja ole).

Hän antoi taatusti tahallaan ymmärtää, etten varmaankaan kelpaisi kotipalvelulle, kun minulla meni niin hyvin, vaikka hyvin näki, että kaikki on niin päin persettä kuin olla ja voi. Lisäksi hän saattoi muistaa, että olen aktiivinen siivouksen vihaaja hyvinäkin aikoina.

Niinpä suostuin siihen, että sairaanhoitaja otti yhteyttä sossuun. Siis oikeasti hyvät ihmiset. SOSSUUN!

Vain parin päivän päästä minulle soitettiin ja ilmoitettiin, että olisin halutessani saamassa ko. hyvin epäilyttävää tukipalvelua. Kyselin muina miehinä, mitä ne tantat aikoivat kotonani tehdä ja mihin ne Pakkausta olivat viemässä. Kaikki kuulosti aivan liian lohdulliselta. Joku vain tulisi vaikka kerran viikossa pariksi tunniksi olemaan meillä, puuhastelemaan pieniä juttuja, leikittämään Pakkausta.

Mieli teki karjua, että "MINÄHÄN EN MITÄÄN TUKEA TARVI JA VETÄKÄÄ ALAHUULI PÄÄN YLI JA NIELAISKAA!", mutta se uusi outo ääni päässäni esti minua. Ajattelin tytärtäni, joka kyllä leikkii mielellään yksinkin, mutta oli monta kertaa lähestynyt minua erilaisilla roolileikki-/peli-/puuhasteluehdotuksilla, jotka olin joutunut torjumaan. Kun en vain jaksanut.

Annoin periksi ja sovimme ensimmäisen ajan.

Kun vierailuaika koitti, olin imuroinut koko 75,5 m2, luutunnut keittiön ja eteishallin, järjestänyt kengät ja vaatteet ja puunannut pinnat niin, että kukaan ei varmasti voisi väittää meidän elävän sikolätissä. Lisäksi olin kiikuttanut kauhunväreet selkäpiitä viistäen 4 tyhjää kaljapurkkia kauppaan, ettei kukaan vain voisi syyttää minua alkoholistiksi. Kun kerran jouduin pöpilässäkin käymään.

Kun ovikello soi, kuvittelin sen takana seisovan jonkin kuivakan nutturapäisen haahkan, jolla olisi muistilehtiö valmiina kirjaamaan löydetyt viat listaan.

Oikeasti siellä oli pyöreä, kirkkaanpunatukkainen vähän goottityyliin pukeutunut kolmikymppinen emäntä. Hän tervehti reippaasti, harppoi kotiimme ja moikkasi Pakkausta. Pakkaus moikkasi takaisin ja siitä lähtien homma oli selvä.

Ihmisraiska so. allekirjoittanut palautettiin takaisin sohvalle ja sitten alkoi armoton My Little Pony -leikki. Lisäksi Punatukka viikkasi pyykit ja järjesti Pakkauksen vaatekaappia neidin itsensä kanssa. Minusta alkoi tuntua, että "Ehkä se ei teekään lastensuojeluilmoitusta". Punatukka viihtyi vieläpä niin hyvin, ettei huomannut aikansa olevan yli vaan porisi tyttäreni kanssa muina miehinä, kunnes menin sanomaan, että saa sitä työntekijä meiltä kotiinkin lähteä.  Seuraavalla kerralla Punatukka vei Pakkauksen ulos leikkimään ja siellä he viipyivätkin jo niin kauan, että aloin kehitellä päässäni jo jonkinlaista kidnappausdraamaa. Mutta ei, ulkoillessa oli tavattu koiria ja koiranomistajia, kissa (jokin egyptiläinen rotu), nähty junia ja ostettu jäätelö. Pakkaus oli haljeta innosta ja onnesta.

Siinäpä tuli sitten koeteltua taas ennakkoluulo, jota en edes tiennyt omaavani. Nyt kun olemme lomalla, on myös kotipalvelu lomalla, mutta kun palaamme kotiin, saamme taas Punatukan vieraaksi. Tosin minulla on alkanut terveydellisesti mennä (ehkä) hieman paremmin, mutta arvelen, että ihan Pakkauksen vuoksi voisi olla kiva, että Punatukka kävisi vielä muutaman kerran. He kun puuhaavat niin erilaisia asioita kuin me yleensä. Ja minä kun luulen, että saan kaikesta huolimatta pitää tyttäreni omanani. Vaikka olenkin nyt sekä lanttumaakarin että sossun asiakas.