perjantai 29. heinäkuuta 2016

Pakkaus ja puhelin: toivotaan, toivotaan

Nyt olen täällä äidin komennossa (äitini itse eilen julisti olevansa "tämän huushollin päällikkö", kun yritti paimentaa minut pakolla kymmeneltä nukkumaan) täytyy Pakkauksen kanssa kommunikoida puhelimitse.

Toisin kuin vielä viime vuonna, nyt on emännällä asiaa harva se päivä ja monta kertaa. Aikaisemmin puhelut ovat olleet lyhyitä ja ytimekkäitä tyyliin: "Moi äiti! Mä oon täällä. Heippa!" tai vain "Heippa!"

En tietenkään pistä pahakseni puhelinkeskusteluja, koska minullakin on kova ikävä tytärtäni, mutta kun mukula puhuu asioista, joista minulla ei ole hajuakaan tai keksii - ilmeisesti poissaoloni takia - pyytää mitä tahansa mieleen juolahtaa. Ja olen sentään ollut poissa kuvioista vain pari viikkoa.

Toissapäivänä sain syvällisen selvityksen jostain Netflixin sarjasta, joka oli jotain "Ever After High" tai muuta sellaista. "Siinä on semmoinen paha kuningatar, mutta sen tyttö ei oo yhtään paha ja se on hyvä ja sen nimi on Raven. Ja sitten siinä…." Selvitys kesti ainakin minun mielestäni vähintään vartin ja ymmärsin, että nyt oli löytynyt uusi lempisarja, mutta Ravenin lisäksi en saanut selvää yhdestäkään henkilöstä saati sitten juonesta.

Lisäksi iskä oli asentanut tabletille pelin, josta en käsittänyt yhtään mitään, ennen kuin eksä selvensi kyseessä olevan jonkinlainen kirjain-/sanapeli. Tiedotus pelin sisällöstä ja käänteistä oli hyvin yksityiskohtainen, syvällinen ja korkealentoinen. Niin korkealentoinen, etten itse asiassa osaa antaa tähän minkään valtakunnan esimerkkiä.

Sitten niihin toiveisiin. Aivan ilmeisesti 6-vuotiaana opitaan laskelmoimaan aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. Koska olen nyt poissa, minulle on esitetty mm. että ostaisin Pakkaukselle oman ponin. Tai kissan. Tai uima-altaan. Toiveiden kirjo vaihtelee, mutta on yksi asia, jota Pakkaus erityisesti toivoo: omaa - yllätys yllätys - puhelinta. Ja tietysti sellaista, jossa on pelejä ja kosketusnäyttö. Koulureppua ei kyllä ole toivottu, vaikka eskari alkaa pian.

Katsotaan, millainen vääntö näistä asioista syntyy, kun palaan kotiin. Puhelinta ei eskaria aloittava natiainen varmasti saa ja poniakin olisi vähän vaikea pitää kerrostalon takapihalla. Ehkä joudun hankkimaan sen kissan.

ps.
Sen sentään ymmärsin, että eilen oli oltu Aquaparkissa ja laskettu niin hurjia liukumäkiä, että ihan pelotti. Pakkaus rehvasteli myös oppineensa uimaan. Minä kuuntelin ihastuneena, kunnes isä korjasi penskan käyttäneen yhä kellukkeita.




keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Apua! Sossun lapsiperheapua!

Olen viimeisen 8 kuukauden aikana joutunut nöyrtymään monta kertaa. Minä kun olen aina ollut luonteeltani aika ylpeää sorttia ja sitä mieltä, että minähän pärjään ja menen vaikka läpi useammankin harmaan kiven.

Olisin siinä sitten varmaan pärjännytkin ja irvistellyt pärjätessä, mutta jokin aiemmin tuntematon ääni takaraivossa alkoi kiljua maalis-huhtikuun korvilla, että nyt riittää. Koska olin sairastanut jo kuukausia aiemmassa mainittujen kriisien ja muutosten lisäksi, ja olo oli sekä henkisesti että fyysisesti loppu, olin päätynyt tietysti jo psykiatriselle sairaanhoitajalle ja itse lanttumaakarillekin.

Siinä sitten kärvistelin ja kävin avautumassa viikottain vitutuksiani ja surujani.

Jonkin ajan kuluttua aloin ajatella, kuinka hienoa Pakkauksesta mahtoi olla kotona, jossa äiti maatui sohvalla apaattisempana kuin jääkaapissa kuukausia nahistunut porkkana. Ja kuinka surkea ämmä olin tyttärellni, kun en jaksanut muuta kuin kaivaa Saarioisten makaronilaatikon jääkaapista mikroon ja lautaselle. Sekä lukea pitkin hampain pakollisen iltasadun.

Lopulta menin tilittämään aiheesta myös sairaanhoitajalle. Kun olin lätinäni lopettanut, kysyi sairaanhoitaja, mitä mieltä olisin lapsiperheen tukipalvelusta. "Siis mistä?!", minä muistan kysyneeni silmät sirrissä epäluulosta, vaikka osasin jo kuvitella mitä minulle tyrkytettiin: jotain saatanan tanttaa, joka tulisi nuuskimaan kotiani ja tekemään lastensuojeluilmoituksia, jos lattialta löytyisi pölypalloja, liikaa My Little Ponyja ja värikyniä.

Sairaanhoitajani ei kuitenkaan ole ollenkaan tyhmimmästä päästä. Hän vakuutti päin nyrpeää naamaani, että ei olisi lainkaan varmaa, saisinko edes ko. palvelua, mutta että tilanteessani se kuitenkin voisi olla mahdollista ja että se työntekijä (tantta!) saattaisi jopa viikata lakanoita tai täyttää tiskikoneen. Luulen, että sairaanhoitaja tiesi tarkalleen, mistä narusta vetää (eihän hän sentään turhaan psykiatrinen sairaanhoitaja ole).

Hän antoi taatusti tahallaan ymmärtää, etten varmaankaan kelpaisi kotipalvelulle, kun minulla meni niin hyvin, vaikka hyvin näki, että kaikki on niin päin persettä kuin olla ja voi. Lisäksi hän saattoi muistaa, että olen aktiivinen siivouksen vihaaja hyvinäkin aikoina.

Niinpä suostuin siihen, että sairaanhoitaja otti yhteyttä sossuun. Siis oikeasti hyvät ihmiset. SOSSUUN!

Vain parin päivän päästä minulle soitettiin ja ilmoitettiin, että olisin halutessani saamassa ko. hyvin epäilyttävää tukipalvelua. Kyselin muina miehinä, mitä ne tantat aikoivat kotonani tehdä ja mihin ne Pakkausta olivat viemässä. Kaikki kuulosti aivan liian lohdulliselta. Joku vain tulisi vaikka kerran viikossa pariksi tunniksi olemaan meillä, puuhastelemaan pieniä juttuja, leikittämään Pakkausta.

Mieli teki karjua, että "MINÄHÄN EN MITÄÄN TUKEA TARVI JA VETÄKÄÄ ALAHUULI PÄÄN YLI JA NIELAISKAA!", mutta se uusi outo ääni päässäni esti minua. Ajattelin tytärtäni, joka kyllä leikkii mielellään yksinkin, mutta oli monta kertaa lähestynyt minua erilaisilla roolileikki-/peli-/puuhasteluehdotuksilla, jotka olin joutunut torjumaan. Kun en vain jaksanut.

Annoin periksi ja sovimme ensimmäisen ajan.

Kun vierailuaika koitti, olin imuroinut koko 75,5 m2, luutunnut keittiön ja eteishallin, järjestänyt kengät ja vaatteet ja puunannut pinnat niin, että kukaan ei varmasti voisi väittää meidän elävän sikolätissä. Lisäksi olin kiikuttanut kauhunväreet selkäpiitä viistäen 4 tyhjää kaljapurkkia kauppaan, ettei kukaan vain voisi syyttää minua alkoholistiksi. Kun kerran jouduin pöpilässäkin käymään.

Kun ovikello soi, kuvittelin sen takana seisovan jonkin kuivakan nutturapäisen haahkan, jolla olisi muistilehtiö valmiina kirjaamaan löydetyt viat listaan.

Oikeasti siellä oli pyöreä, kirkkaanpunatukkainen vähän goottityyliin pukeutunut kolmikymppinen emäntä. Hän tervehti reippaasti, harppoi kotiimme ja moikkasi Pakkausta. Pakkaus moikkasi takaisin ja siitä lähtien homma oli selvä.

Ihmisraiska so. allekirjoittanut palautettiin takaisin sohvalle ja sitten alkoi armoton My Little Pony -leikki. Lisäksi Punatukka viikkasi pyykit ja järjesti Pakkauksen vaatekaappia neidin itsensä kanssa. Minusta alkoi tuntua, että "Ehkä se ei teekään lastensuojeluilmoitusta". Punatukka viihtyi vieläpä niin hyvin, ettei huomannut aikansa olevan yli vaan porisi tyttäreni kanssa muina miehinä, kunnes menin sanomaan, että saa sitä työntekijä meiltä kotiinkin lähteä.  Seuraavalla kerralla Punatukka vei Pakkauksen ulos leikkimään ja siellä he viipyivätkin jo niin kauan, että aloin kehitellä päässäni jo jonkinlaista kidnappausdraamaa. Mutta ei, ulkoillessa oli tavattu koiria ja koiranomistajia, kissa (jokin egyptiläinen rotu), nähty junia ja ostettu jäätelö. Pakkaus oli haljeta innosta ja onnesta.

Siinäpä tuli sitten koeteltua taas ennakkoluulo, jota en edes tiennyt omaavani. Nyt kun olemme lomalla, on myös kotipalvelu lomalla, mutta kun palaamme kotiin, saamme taas Punatukan vieraaksi. Tosin minulla on alkanut terveydellisesti mennä (ehkä) hieman paremmin, mutta arvelen, että ihan Pakkauksen vuoksi voisi olla kiva, että Punatukka kävisi vielä muutaman kerran. He kun puuhaavat niin erilaisia asioita kuin me yleensä. Ja minä kun luulen, että saan kaikesta huolimatta pitää tyttäreni omanani. Vaikka olenkin nyt sekä lanttumaakarin että sossun asiakas.



tiistai 26. heinäkuuta 2016

Rakkauselämästä eron jälkeen

Otsikko saattaa olla harhaanjohtava, koska eihän minulla minkäänlaista vakavaa suhdetta kenenkään kaksilahkeisen kanssa ole. Ollakseni aivan rehellinen, tuntuu siltä, etten ikikuunapäivänä enää halua minkäänlaista ukkoa sotkemaan kotikuvioitani, vaikka tässä vaiheessa on kulunut jo melkein kaksi vuotta siitä, kun muutimme eksäni kanssa erilleen.

Pelkkä ajatus siitä, että joku tulee huusholliini ja alkaa vaatia jälleen kompromissien tekoa, omaa tilaa (mölyävine pleikkareineen, likaisine alkkareineen ja kylppärikamppeineen) ja sitä, että ymmärrän kuin telepaatikko hänen mielenliikkeitään, pelottaa. Ei huvita yhtään. Mielenkiinto nolla. Hyi hitto.

Mutta koska olen terve naisihminen parhaassa iässä, tarvitsen myös läheisyyttä ja kyllä - ihan seksiä silloin tällöin. Olen siis päätynyt jonkinlaiseen outoon välitilaan.

Pakkaus on joka toinen viikonloppu isällään ja silloin voin deittailla ketä haluan. Näin olen myös tehnyt, enkä ole tyytynyt yhteen. Suhteita on parin vuoden sisään siunaantunut jo kunnioitettava määrä aikarajoitteista huolimatta.

Toisin kuin ennen vanhaan, yhtään urosta en ole kännisenä raahannut kotiini baarista. Sen sijaan olen optimoinut seuranhakuun käytetyn ajan ja metsästänyt miehet netistä. Ja sieltähän löytyy. On varattua ja vapaata, pitkää ja lyhyttä, tummaa ja vaaleaa, nuorta ja vanhaa. You name it. Ja yllättävän  moni mies hakee naisseuraa niinkin muodokkaasta naisesta kuin minä, vaikka olisivat itse kuinka sporttisia tahansa. Hurraa!

Suhteilussa vain on yksi mutta. Se tahtoo loppua lyhyeen kuin kananlento, ja syynä olen minä itse.

En vain (lyhyen) ensihuuman jälkeen saa itseäni enää innostumaan, olipa mies kuinka komea, kiva, ihana ja ymmärtäväinen hyvänsä. Tuntuu, että sisimpäni ympärille on kasvanut panssari, joka on luja ja läpitunkematon kuin kärpäsen kitiinikuori. Kohteliaisuudet, suudelmat ja seksin tuoma mielihyvä iskeytyvät panssariani vasten ja pompahtavat poikkeuksetta kauas pois.

Minulla on useita ystäviä, jotka ovat eronneet, mutta en tiedä ketään, joka olisi edelleen ollut kykenemätön oikeaan suhteeseen kahden vuoden jälkeen. Ja kyse ei ole siitä, että jotenkin moralisoisin tai paheksuisin mahdollisuutta uuteen onneen. Minusta ei vain ole yrittämään.

Osasyy siihen, etten halua uutta miestä kotiini on vastenmielisyys, jota tunnen kun ajattelen, että minun pitäisi esitellä 6-vuotiaalle tyttärelleni vieras mies, joka alkaisi rampata luonamme. Ja taas kyse on minun ongelmastani. Pakkaus kun on varsin sosiaalinen ja avoin ja tykkää kovasti esimerkiksi entisestä heilastani (ennen avioliittoa), joka on jäänyt ystäväkseni ja joka on vieraillut luonamme yökylässäkin.

Ehkä minusta on kuoriutunut uusiovanhapiika. Kun asustelen tyttäreni kanssa, minulla on varsin mukava olla kaikesta tapahtuneesta huolimatta.

Ja ehkä uskoni kestävään parisuhteeseen on lopullisesti loppu. Kun enhän minä naimisiin mennyt erotakseni. Nyt kun se on tapahtunut, en enää näytä löytävän luottamusta siihen, että jokin uusi kestäisi. Kun eihän se vanhakaan kestänyt. Siitäkään huolimatta, että tyttäreni isä on ainoa, jonka seurassa todella osasin ja osaan olla täysin oma itseni.

No - jos positiivisesti asiaa katsoo, saanpahan pitää kylppärini ja makkarini omanani. Ilman haisevia kalsareita ja partakarvoja lavuaarissa. Onhan se etu sekin. Siitäkin huolimatta, että taulut, ryijy ja kaikki seinään kiinnitettävä on edelleen kiinnittämättä. Kun se pora jäi eksälle.


maanantai 25. heinäkuuta 2016

Onnettomuuksien summa

Nyt yritetään uudelleen. Pistinkin jo vuosi sitten pystyyn uuden blogin Yksin Kaksin, mutta sen jälkeen meno äityi sen verran masentavaksi, että ei enää huumori riittänyt.

Ensimmäinen kolahdus oli ero, joka sivistyneisyydestään huolimatta satutti ja suretti. Minä olen itkenyt öisin - pääasiassa - ja Pakkaus on itkenyt päivisin. Ex-mieheni ja minun välillä on melkein 80 kilometriä, joten olen 2 viikkoa putkeen 6-vuotiaan tyttären yksinhuoltaja. Onneksi. Pakolliset rutiinit pelastavat päivää sen verran, etten pysty maatumaan sohvan pohjalla ja kittaamaan viinaa niin kuin mieli tekisi.

Joka tapauksessa ero oli oikea päätös. Olemme nyt kuin parhaat ystävät ja turhanpäiväiset riidat lusikan paikasta, rahasta, siivouksesta ja toisen luonteesta ovat jääneet taakse.

Mutta lisää seurasi. Viime joulukuussa  - juuri kun olin ostanut uuden asunnon ja ottanut lainaa - sairastuin mystiseen tautiin, jonka vuoksi minulla oli joka päivä kuumetta 37,5-38 astetta ja johon liittyi voimakasta pahoinvointia ja ripulia. Ensimmäisen lääkärin mukaan kyseessä oli tavallinen flunssa. Totta helvetissä, vaikka minulla ei ollut yskää, nuhaa tai kurkkukipua.

Kun olin aikani laukkonut lääkäreillä, pääsin sisätautilääkärille ja kuvauksiin. Koko vuosi 2016 on mennyt sairauslomalla ja nyt kesällä yli 100 verikokeen jälkeen minulle on ilmoitettu, että sairastan (ainakin) harvinaista suolistotulehdusta. Vointini on parantunut lääkkeen ansiosta, mutta edelleen minua vaivaa jatkuva lämpöily.

Tämän kaiken lisäksi menetin työpaikkani: siksi, että olin niin kauan poissa.

Ja jotteivat asiat olisi liian hienosti, sairastui isäni vakavasti (tässä mielessä vuosi 2016 pääsee samaan tasoon vuoden 2015 kanssa, sillä vertailun vuoksi äidille tehtiin viime vuonna aivokasvaimen poisto). Nyt Pakkaus on isällään ja minä pohjoisessa äidin apuna ja autokuskina.

En ole koskaan ollut näin kauan erossa tyttärestäni. Olimme täällä yhdessä pari viikkoa, mutta minun piti käydä etelässä ja luovuttaa neiti isälleen lomailemaan. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt, että saan jumittaa täällä 700 kilometrin päässä viikkotolkulla.

Nyt rintaa kalvaa kova ikävä, mutta onneksi Pakkaus on oppinut puhelimessa lätimisen jalon taidon. Saan kuulla melkein joka päivä päivän saldon; missä on pyöräilty, tuliko pyöräillessä punaiset valot (apua!), onko takapihalla kotiloita, kasvaako iskän tomaatit, kuinka monta hammasta tällä hetkellä heiluu, mitä Netflixistä on juuri nyt seurattu ja mikä on päivän ruoka-annos (tolkuttoman monta kertaa se on ollut jokin Mäkkärin setti).

Onneksi äitini on oikea kotimajuri ja pistää minut hommiin, etten ehdi koko aikaa kaikkea paskaa märehtimään. Jollen kuljeta häntä 5 eri kauppaan, pese pottuja tai imuroi, saan ajella abouttirallaa 100 hehtaarin kokoisen läntin päältäajettavalla ruohonleikkurilla (sis. vain hieman Lapin lisää). Viimeksi mainitun ansiosta ei kauneuteni ainakaan kehity: pelloilla on niin paljon paarmoja, että kintut ovat kuin vesirokkopotilaalla.

Mutta ehkä se tästä. Katsotaan. Ainakin tänään syödään taas pottuja. Ja kauppareissut on käyty.