torstai 22. syyskuuta 2016

Sadan kilon keijukainen

Olen taas todennut, että olen saavuttanut siinä määrin sopivan läskisen tilan (100 kg rikki!!), että olisi aika taas vähän skarpata. Vuoden verran vaivannut mystinen suolistotulehdus on viimein antanut periksi kortisonille, eikä minun enää tarvitse juosta ripuloimaan kesken palaverien tai yöunien. Hurraa.

Olen tietysti tässä itseäni vuoden verran makuuttaessani myös antanut periksi tupakanhimolle. Kun kävin tässä äskettäin kessuttelemassa päivän viidennen tupakan (viimeisen tälle päivälle, lupaan pyhästi), yritin istua naisellisesti sääri toisen päällä. Ei muuten onnistunut. Reidet ovat niin ihanan rehevät, että ne eivät vain mahdu päällekkäin - ei vaikka niitä sitten sitoisi jeesusteipillä kiinni toisiinsa.

Niinpä istun penkillä jalat ojennettuna suoriksi ja yritän katsoa, ettei kitsahtanut kotimekko kuroudu liian ylös ja paljasta sitä tosiasiaa, että suihkun jälkeen en todellakaan viitsi pukea heti (kireitä) alkkareita päälle.

Koska siis olen kyllästynyt a) makaamaan tupakkapenkillä, b) puuskuttamaan kolmen rappusen jälkeen ja c) yhä isompiin ja aina vain kireisiin farkkuihin/hameisiin/paitoihin/alkkareihin, olen päättänyt alkaa reippailla.

Pakkauksen takia tein ennen sairastumistani järkiostoksen vailla vertaa. Ostin juoksumaton.

Nyt se on pölyttynyt nurkissa vuoden verran ilman, että sitä olisi edes kokeiltu kertaakaan.
No nyt on! Olen viikon sisään puuskuttanut matolla kolme kertaa ja yhteensä 12 kilometriä, joista juostuja on noin puolet. Okei, ei kovin suuri saavutus, mutta kyllä se pelkän sohvalla makaamisen peittoaa.

Juoksumatossa on se erinomainen piirre, että liikkua voi ihan kotonaan ilman, että tarvitsee miettiä, mihin sen mukelon siksi aikaa työntää.

Okei, Pakkaus osaa jo pyöräillä, mutta hänen kestävyytensä on hyvin ailahtelevaa. Jonain päivänä penska polkisi vaikka kuuhun, mutta toisinaan riittää puoli kilometria, kun alkaa valitus ja pysähtely tyyliin "Äiti mä en jaksa", "Äiti mä haluun kävelyttää", "Äiti KATO IHANIA SORSIA!", "ÄITI KATO LOKKI!", "ÄITI KATO KELTAINEN PUU!" ja niin edelleen.

On paljon helpompaa meille molemmille antaa emännnän touhuta, mitä haluaa silloin kun minä kuntoilen. Kuten tänään.

Kun minä juoksin ja hikoilin, pikkuämmä maalasi kasvoväreillä naamansa pelottavan klovnimaiseksi, koska halusi olla (kaunis) Tähkäpää, jota oikeasti olisi pelästynyt raivohullu Cujokin ja tälläsi itsensä prinsessavarusteisiin. Minun tarvitsi vain kehua upeaa meikkiä ja tarkentaa monta kertaa, että kynsilakkaa ei voi syödä. Viimeksi mainitun kyseenalaistaminen tyyliin "MUTTA MIKSEI SITÄ VOI SYÖDÄ?", on tietysti vähän turhauttavaa kesken treenin, varsinkin kun selitykseksi ei tunnu kelpaavan, että kynsilakka on myrkyllistä ja maistuu pahalle. Ehkä pitäisi vaan antaa ipanan kulauttaa pullosta huikat.

Kun meikit, fiinit mekot ja kynnet olivat kunnossa, tuli Pakkaus katsomaan juoksumatolla kituvaa äitiään.

Koska en TODELLAKAAN kotona rupea ahtautumaan liian pieniin urheilureleisiin, ähkin siinä sitten pelkissä pikkareissa ja lenkkareissa. Penskan ilme oli äärettömän riemastunut, kun hän katsoi minua muutaman sekunnin ja sitten: "ÄITIIII, SUN MAHA HÖLSKYY, HAHAHAHAHAHAAAA!!"

Tosi hauskaa. Meinasin sanoa, että "Mee kuule itte kattoon naamaas ja syö sitä kynsilakkaa. Ja ai niin. Et muuten oo mikään prinsessa." Saatana.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti