sunnuntai 14. elokuuta 2016

Pyöräretket ja epäonnen hetket

Kuten taisin edellisessä postauksessa kertoa, Pakkaus on oppinut pyöräilemään. Alun vaikeuksien jälkeen into oli aivan hervotonta ja pyöräilemään piti päästä joka päivä. Nyt kuitenkin on otettu takapakkia.

Eilen nimittäin sattui tapaturma. Jouduimme kiertämään tietyön takia Hämeenlinnan taidemuseon kohdalta rantareitille ja siinä sattuu olemaan erityisen jyrkkä alamäki. Olin juuri karjaisemassa varoitushuutoa, kun Pakkaus vilkaisi taaksepäin ja se oli sitten menoa.

Tyttö lähti hurjaa vauhtia alamäkeä täysin hallitsemattomasti, sillä säikähtyneenä hän nosti jalkansa pois polkimilta, eikä saanut pyörää pysähtymään. Itse en osannut muuta kuin hypätä pyörän päältä ja huutaa kuin idiootti "Eieieieieieieieiei!", kun näin, että reitillä oli puita ja lopulta myös Vanajaveden ranta.

"Onneksi" sattui pieni kaatumisonnettomuus. Pakkaus suuntasi pyörän kohti nurmikkoa ja koska pyörätietä reunusti reitin merkiksi punakeltainen nauha, hän ajoi päin nauhaa niin, että nauha hidasti vauhtia ennen katkeamistaan niin, että tyttö kellahti pyörällä kumolleen. Mitään ei näyttänyt sattuneen, mutta meteli oli hervoton. Säikähtynyt Pakkaus huusi kuin pistetty sika, kyyneleet ryöppysivät kuin suihkulähteestä ja minä tarkastelin paniikissa lasta, ettei vain mitään ollut murtunut tai poikki. Ei ollut. Ainoa mitä näkyi, oli pieni jälki kaulassa kohdassa, missä nauha oli kiristynyt ja katkennut.

Kotiin päästiin kohtuu helposti, mitä nyt taisimme molemmat täristä helpotuksesta ja minä muistin pitkästä aikaa Taivaan isää ja lähetin valtavan suuret kiitokset siitä, ettei pahempaa ollut sattunut:  esim. ettei ipana ollut täräyttänyt päin puuta ja joutunut sairaalaan.

Illan mittaan huomasin, että jälki kaulassa alkoi näyttää ilkeältä. Iho oli nirhautunut siinä määrin, että tytöllä oli nyt osassa kaulaa sellainen jälki kuin joku olisi kuristanut häntä ohuella narulla. Kerta kaikkiaan kammottavan näköistä. Ja vaikka jo tapaturman jälkeen tunsin oloni taas kerran kovin riittämättömäksi (vaikken tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin), niin inhottavan näköinen jälki sai suuhuni todella pahan maun aivan kuin oikeasti olisin tehnyt lapselleni jotain pahaa.

Kaikesta huolimatta lähdimme myös tänään pyöräilemään. Pakkaus tosin tivasi, että varmasti käveltäisiin alamäet, mutta muutoin emäntä lähti reippaana reissuun.

Kaikki meni hyvin melkein koko reitin ajan, kunnes kaupungin puolella tyttö ajoi suojatieltä päin korkeaa katukivetystä. Mitään ei oikeastaan tapahtunut, koska vauhti oli niin hidas, mutta tapausta seurasi valtava ulvonta- ja huutokonsertti.

Ja täytyyhän se myöntää. En kerta kaikkiaan jaksanut kaivaa itsestäni kärsivällistä ja ymmärtäväistä äitiä edellispäivän tapahtumista huolimatta. Puolustuksekseni sanon vain, että tyttäreni osaa olla joskus varsinainen diiva ja ottaa vastoinkäymisistä kaiken irti, vaikkei mitään oikeastaan sattuisikaan - varsinkin silloin, kun paikalla on niitä, jotka menevät siihen lankaan (ts. mummot). Niinpä esimerkiksi se, että A:n kirjoittaminen ei onnistu heti kerralla, autopaikka takapenkillä ei miellytä tai tarhaan/eskariin ei saa laittaa uimapukua, saattaa aiheuttaa samanlaisen dramaattisen ulina- ja vollotuskonsertin.

Niinpä toitotin vain kuin kersantti, että "Ei sattunut mitään, lähdetään!", "Mitä sie huudat!?" ja "Pyörälle siitä!" Olisi varmaan pitänyt osata ymmärtää, että edellisen päivän tapahtumat saivat tyttäreni yliherkäksi havereille, mutta ei. Hellän äidin sijasta löysin sisäisen kapiaiseni ja marssin aggressiivisia rohkaisumottoja karjuen eteenpäin. Tämän jälkeen pyöräretki olikin yhtä helvettiä.

Yksi huusi ja vollotti, minä työnsin pyörääni otsa rypyssä ja kaikkea muuta kuin äidillisen suojelevana.

Kun kävelytimme pyörät sitten edellispäivän tapaturmapaikan ohitse, yritti joku Elomessujen järjestysmiespolo pysäyttää meidät, kun messualueelle ei kuulemma saanut viedä pyöriä. Siinä kohti petti kärsivällisyyteni lopullisesti ja suuntasin kaiken ärsyyntymiseni ukkoraiskaa kohtaan. Ärjäisin, että "MIE EN OLE MENOSSA MESSUILLE. MIE OLEN MENOSSA KOTIIN JA ME MENNÄÄN SINNE TÄSTÄ!!" Sinne jäi äijä ihmettelemään, ja sain kuin sainkin ulisevan ja itsesääliä täynnä olevan Pakkauksen kotiin.

Koska reissu nyt oli kuitenkin 3/4:ltaan onnistunut, laitan tähän pari kuvaa. Onhan tuo rantareitti sentään ihan mahtava. Ja Pakkauskin toipui henkisistä traumoistaan yllättävän nopeasti, kun sai kotona jäätelöä. Ehkä me taas huomenna yritämme. Eikös se sääntö mene niin, että jos ratsailta putoaa, pitää heti hypätä takaisin satulaan…

Kyllä näissä maisemissa kelpaa pyöräillä, vaikka vähän vastustaisikin.

Eväänsyöntipaviljonki

Onnettumuudet oikenevat onneksi pullalla…
tässä näkyy myös edellispäivän haverin jälki kaulassa...

Pitäisi ostaa vene. Tai öööh…ehkä ei meidän karmalla kumminkaan.

Vettä. Ja kaukaisuudessa linna.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti